Kuntoutumisen polku voi olla joskus kivinen, mutta kuitenkin eteenpäin vievä ja toivoa antava. Alkujaan Pajatin asiakas ja sittemmin samaisen yksikön apuohjaajaksi siirtynyt Minna kirjoittaa blogitekstissään, miten hänen kuntoutumisen polkunsa on edennyt Sotekilla.
Keväällä 2023 päädyin sosiaalipalveluiden kautta Sotek-säätiön Pajatin yksikön aulaan ihmettelemään, olisiko palvelu ja paikka minun kuntoutustani ajatellen paras mahdollinen. Mietin mielessäni, että tässä sitä taas ollaan, kuntoutumiseni alkumetreillä.
Olen Minna, mielenterveyskuntoutuja toisella kierroksella. Taustallani on keskivaikea masennus, hamstrausta, arjenhallinnan puutetta ja ahdistuneisuutta. Ikää 40 vuotta.
Tutustumiskäynti sujui yhdessä Pajatin ohjaajan ja sosiaalityöntekijän kanssa. Tutustuttiin taloon, hieman henkilökuntaan, erilaisiin työskentelymahdollisuuksiin ja käynnin loppupuolella keskusteltiin tilanteestani. Päätin jo paikan päällä, että kaipa tätä voisi kokeilla, vaikka en ollut yhtään varma, miten sopeudun. Se ensimmäinen askel eteenpäin pitää kuitenkin johonkin suuntaan ottaa.
Ensimmäiset päivät ovat aina hapuilua ja melko kuluttavia. Pajatti tarjoaa palveluja usealle erilaiselle asiakasryhmälle ja tästä syystä asiakaskunta poikkesi siitä, mihin olin aiemmin tottunut. Ihmisenä tulen toimeen kaikkien kanssa, mutta siitä huolimatta väen kirjavuus ja omat ennakkoluulot värittivät alun päiviä vahvasti. Paikan hyvä henki valoi kuitenkin uskoa jatkoon ja tätä kirjoittaessani en voisi olla kiitollisempi Pajatista kuntoutumispaikkanani.
Uuteen tottuminen vie aina oman aikansa. Oman vuorokausirytmin kääntäminen, yökyöpelistä aamuheräämisiin, tuntui aluksi toivottomalta. Sitkeydellä ja Pajatin joustavuudella pikkuhiljaa rytmi kääntyi. Voimat menivät kokonaan kuntouttavassa työtoiminnassa käymiseen. Piti keskustella itsensä ja ohjaajien kanssa monet kerrat jaksamisesta ja pitkäjänteisyydestä. Itselläni oli kuitenkin vahva halu kuntoutua ja päästä työelämän syrjään kiinni.
Sitkeys palkittiin. Lopulta oli aamuisin kiva lähteä töihin. Työ toi rytmiä arkeen ja työtoimintapaikassa oli paljon mielekästä tekemistä, sosiaalisista kanssakäymisistä puhumattakaan. Oli kiva tunne töihin tullessa, kun vastaantulijat tervehtivät.
Tunsin kuuluvani yhteisöön.
Vaikka kuntoutumiseni on ollut suoraviivainen ja menestyksekäs, ei se tarkoita, etteikö taival olisi ollut haastava.
Kuten alussa mainitsin, olen kuntouttavassa työtoiminnassa jo toistamiseen. Aiemman kuntoutumisen ja toipumisen jälkeen haukkasin liian ison palan kakkua. Lähdin uudelleen opiskelemaan, jossa jäin melko yksin ja opiskelun loppua väritti myös pandemia-aika. Kaikki oli liikaa hauraalle mielelle ja työkyvylle. Masennuin, minulla oli paljon poissaoloja opinnoista, pitkä sairasloma, opintojen väliaikainen keskeytys, arjenhallinnan menettäminen...Hankaluuksista huolimatta suoritin opintoni loppuun ja valmistuin. Oltuani jonkin aikaa työttömänä työvoimatoimiston kautta minut ohjattiin jälleen sosiaalipalveluiden piiriin ja ruvettiin pohtimaan uudelleen minun kuntouttamistani ja autettiin alkuun siinä. Kyllähän se turhauttaa, kun joutuu aloittamaan alusta. Se herättää itseasiassa monia tunteita: pelkoa tulevasta ja uudelleen epäonnistumisesta sekä erilaisia jännitystiloja, kun on paljon uutta, mutta myös uteliaisuutta uutta kohtaan ja iloa.
Sinulle, joka tätä luet, olit sitten kuntoutuja tai et, haluan sanoa, että tie ei välttämättä ole aina suora, eikä helppoa nähnytkään, mutta se voi silti viedä maaliin. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, motivoitunut asenne, haaveita tulevasta ja ennen kaikkea apua muilta ihmisiltä. Haluan rohkaista kaikkia yrittämään, vaikka se voi tuntua todella haastavalta.
Tällä hetkellä toimin Pajatin yksikössä apuohjaajana palkkatuella. Reilu puolitoista vuotta kestäneen kuntouttavan työtoiminnan jakson jälkeen seurasi pieni jakso työkokeilua täällä Pajatissa ja sen jälkeen minulle järjestyi palkkatukipaikka. En olisi alussa voinut kuvitellakaan. Saati sitä, että kiinnostuisin työskentelystä vammaispalvelun parissa ja työvalmentajana. Kuntouttava työtoiminta Pajatissa on avannut silmiäni monien asioiden suhteen ja avartanut maailmaani, palauttanut uskoa itseen ja siihen, että minusta on työelämään.
”Kuntouduinko nyt sittenkään?” -kysymys on kuitenkin käynyt mielessäni monesti. Jospa olenkin vain huijannut itseäni ja muita hienosti, ja kaikki kulissit kaatuvat, kun nostan siipeni palkkatukijakson päätteeksi ja kokeilen oikeaa työelämää. Valitettava fakta tässä elämässä on, ettei mikään ole varmaa. Täytyy vain yrittää hiljalleen, vaikka pelottaakin. Haaveilen monista tulevista työvuosista, säännöllisestä palkasta, mahdollisesta lisäkouluttautumisesta ja mieli on nyt toivorikas, tämänhetkisestä työmarkkinatilanteesta huolimatta.
Sanotaan, että ratkaisevaa ei ole se, kuinka monta kertaa kaatuu, vaan kuinka monta kertaa nousee ylös kaaduttuaan. Nousin ylös tälläkin kertaa, ja se kannatti.
Minna
Apuohjaaja, Pajatti
P.S. Tutustu Minnan tarinaan myös videomuodossa Sotekin YouTube-kanavalla (avautuu uuteen välilehteen).
Jutun pääkuva on luotu tekoälyllä. Muut kuvat: Minnan kotialbumi