Sotekin Oma Suunta -hankkeen uravalmentaja Jenni Lehtisen sydän palaa taiteen ja hyvinvoinnin yhdistämiselle. Mikä on se tulokulma, josta taiteellinen ihminen katsoo työtään uravalmentajana? Tätä Jenni avaa blogikirjoituksessaan.
On suuri luottamuksen osoitus saada kulkea toisen rinnalla uravalmentajana. Sanana ”uravalmentaja” tuntuu itselleni kyllä vieraalta. Se vie minut ajatuksissani bisnesmaailmaan ja koviin arvoihin. Yksilövalmennus-sana löytää kehossani helpommin rauhallisen paikan olla. Siihen pystyn asettumaan, vaikkakin minun on täytynyt pohtia, mitä valmennus-sana minulle tarkoittaa. Sana ”valmennus” vie herkästi mielikuvani ulkopuoleltani tulevaan piiskuriin. Piiskuriin, joka valvoo suoritusta tiukalla silmällä, vaativin katsein.
Tuskin valmentajan tarvitsee piiskuriksi tässä työssä ruveta, mutta valmentajan tehtävä on huolehtia siitä, että prosessi pysyy tavoitteellisena. Tavoitteet voivat muuttua matkalla, kun prosessin edetessä ilmaantuu uutta tietoa itsestä ja ympäröivästä maailmasta, mutta valmentaja huolehtii siitä, että maali pysyy näköpiirissä. Maali pysyy näköpiirissä silloinkin, kun asiat eivät etene odotetulla tavalla.
Valmennusfilosofia nojaa inhimillisiin kohtaamisiin ja lujaan lempeyteen
Olen hiljalleen löytänyt itsestäni valmentajalta vaadittavaa lujaa lempeyttä. Maaret Kallio on kirjoittanut kirjat nimeltä ”Inhimillisiä kohtaamisia” ja ”Lujasti lempeä”. Näissä kirjojen nimissä lepäilee minun valmennusfilosofiani ytimet. Jokainen valmennuskohtaaminen on inhimillinen tapahtuma: ihminen kohtaa toisen ihmisen. Joskus on suurta rakkautta toista kohtaan (ja myös itseä kohtaan) asettaa rajoja, olla luja ja lempeä samaan aikaan. Sana ”yksilö” yksilövalmennus-sanan edessä tuo mukanaan inhimillisen kohtaamisen yksilöllisen luonteen. Yksilövalmennus ei ole robottimaista toimintaa. Prosessia on mahdoton ennustaa, ja onkin suuri etuoikeus, että tapaamiskerroille ei ole hankkeessamme asetettu rajoja.
Minulle tärkeää uravalmentajana on kohtaaminen. Jokaisen valmentautujan yksilöllinen kohtaaminen niin, että suhde muodostuu omanlaiseksi, uniikiksi yhteistyöksi. Haluan kuulla jotakin siitä, mikä saa valmentautujani innostumaan. Mistä juuri hän nauttii ja mikä on hänen unelmansa elämässään?
Kaikkein tärkeintä on aina löytää oma sisäinen motivaatio. Motivaatio on käyttövoimaa. Se on bensaa liekkeihin. Pienenkin hiilloksen voi saada liekkiin, kun on motivaatiota. Ihmisellä ei ole samaa motivaatiota jokaiseen asiaan. Tämä tarkoittaa sitä, että se käyttövoima, jota meillä kussakin tilanteessa on käytettävissämme, riippuu siitä, kuinka motivoivana asian koemme. Se, millä halulla ihminen käyttää omia resurssejaan työn suorittamiseksi, näkyy varmasti sitoutumisessa sekä työn jäljessä, mutta myös ihmisen omassa hyvinvoinnissa.
Toki siihen käyttövoimaan, joka meillä ihmisillä on kulloinkin käytössämme, vaikuttaa myös elämän peruspilareiden tukevuus: lepo, ravinto, turva ja niin edelleen. Näitä peruspilareita voi tarkastella vaikkapa Maslowin tarvehierarkian kautta. Valmennuksessa on antoisaa nähdä, kun valmentautuja löytää niiden asioiden äärelle, joissa sisäinen roihu palaa voimakkaasti. On myös hienoa saada olla mukana niissä hetkissä, joissa valmentautuja tunnistaa itsessään ja sisäisessä motivaatiossaan eroja suhteessa eri tehtäviin: ”Tämä asia tai tehtävä ei kutsu, mutta tämä taas saa minut unohtamaan ajankulun”.
Pienet askeleet vievät kohti pysyviä tuloksia
Uravalmentajana rakastan elää ihmisten unelmien äärellä. Voin tarjota alkuun ulkoista motivaatiota valmentautujani edistymisen tueksi. Olen itse käyttänyt myös ulkoista motivaatiota alkuun päästäkseni. Aloitin lihaskuntoharjoittelun personal trainerin tukemana. Aluksi suurin hyöty hänestä oli minulle se, että olin ”tilivelvollinen” toiselle ihmiselle. Ihmiselle, josta pidin. Minun tuli seuraavalla tapaamisella kertoa jotakin siitä, mitä olin tehnyt kehoni hyvinvoinnin edistämiseksi. Eikä vain kertoa, vaan tarkemmin sanottuna sen tuli myös näkyä tekemisessäni.
Valmentajani oli sitä mieltä, että arjesta on parempi muuttaa yksi pieni asia kerrallaan pysyvien tuloksien saamiseksi. Sama ajatus pätee myös uravalmennuksessa. Mikä olisi se pienikin teko, jonka voisit tehdä ennen seuraavaa tapaamistamme oman tulevaisuutesi eteen?
Kun lihasharjoittelussa aloin huomata edistymistä kehossani, tunsin, kuinka sisälläni motivaation hiilet alkoivat hehkua. Olin huomannut, että pystyn omissa rakkaissa harrastuksissani käyttämään kehoani monipuolisemmin, pystyin esimerkiksi juoksemaan hiukan aiempaa enemmän. Samaa voimaantumista voin nähdä myös valmennustyössäni. Itsenäistymisen lisääntymistä ja omiin taitoihin uskomista.
Tarvitsemme toisia ihmisiä ja inhimillisiä kohtaamisia
Miksi me ihmiset sitten tarvitsemme toisinaan valmennusta? Tai oikeastaan voisin asetella kysymykseni myös näin: miksi me ihmiset sitten tarvitsemme toista ihmistä?
Psykoanalyytikko Harri Virtanen kertoo Anna-lehden artikkelissa meidän ihmisten olevan paljon enemmän suhteissamme kiinni kuin yksilöä korostava kulttuurimme antaa olettaa. Ihmiset syntyvät suhteiden keskelle, identiteettimme rakentuu suhteissa toisiin ihmisiin ja itseluottamuksemme saamme sosiaalisesti, Virtanen sanoo. (https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/miksi-rakkaus-parantaa#comments-402037)
On hyvä muistaa, että lähisuhteiden merkitys meille ihmisille edellä mainituissa asioissa on varmasti kaikkein suurin. Kuitenkin jokainen inhimillinen kohtaaminen voi olla merkityksellinen, meille jokaiselle. Minun sisäisen motivaationi liekit roihuavat näissä kohtaamisissa.
Jenni Lehtinen
Jenni Lehtinen toimii uravalmentajana Oma Suunta -hankkeessa, joka on suunnattu alle 30-vuotiaille eteläkymenlaaksolaisille TE-palveluiden asiakkaille. Käytännössä Jennin päivät täyttyvät yksilötapaamisista valmentautujien kanssa niin Sotekin yksiköissä kuin yrityksissäkin. Tapaamisten väleissä uravalmentaja etsii tietoa ja viestii yhteistyötahojen kanssa. Keskiössä on myös työn jatkuva kehittäminen yhdessä kollegoiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Tarkemmin Oma Suunta -hankkeen tarjoamista mahdollisuuksista voit lukea täältä: www.sotek.fi/oma_suunta.