Minna Labbas kirjoittaa elämää rajoittavasta sosiaalisesta jännittämisestä ja menetelmistä jännittämisen selättämiseksi.
Jännittäminen on meille kaikille perin tuttu tunne jossain määrin. Mutta jos jännittäminen rajoittaa elämää, se estää tekemästä asioita, joita haluaisi tehdä. Henkilö saattaa myös pettyä itseensä, koska ei voi olla kuten muut. Tällaisessa tapauksessa jännittämistä olisi hyvä lähteä työstämään. Sotek-säätiön Avittaja-hanke on yksi mahdollisuus työstää jännittämistä. Apua voi saada myös Miepä-keskuksesta sekä Mielenterveystalon omahoito-ohjelmasta.
Avittaja-hankkeen ideana on tarjota yksilö- ja/tai ryhmäohjausta alle kolmekymppisille kotkalaisille nuorille, joilla sosiaalisten tilanteiden jännittäminen kapeuttaa elämää. On asioita, joita haluaisi tehdä tai asioita, joita kuuluisi saada hoidettua, mutta sosiaalisen jännittämisen takia se tuntuu mahdottomalta tai ainakin äärimmäisen epämukavalta. Riippuen siitä, kuinka tunnollinen tai kova suorittamaan on, asiat saattavat tulla vaivoin tehdyksi tai sitten eivät.
Aloittelin tämän blogitekstin kirjoittamista heti joulun jälkeen, jolloin mielessä oli piparkakkutalon purkaminen, tai siis syöminen, joten ajatukseni ajautuivat erääseen harjoitukseen, jota Avittaja-ryhmässä olemme käyttäneet: Paperilla on piparkakku-ukko ja siihen merkitään kehon ne kohdat, joissa jännittäminen itsellä tuntuu. Ensin nuori on ehkä ajatellut olevansa ainoa, joka kärsii jännittämisestä, ja kohta huomaakin, että vieruskaveri ryhmässä kirjoittaa juuri niitä omia oireita paperille. Siis mitä, mistä toi voi tietää mun oireet, vai näkyyks ne niin selvästi päällepäin?!
Vähättelemättä kenenkään kokemaa, on jännittäminen paljon yleisempää kuin ajattelemme. Länsimaissa reilut 10 prosenttia väestöstä kärsii jossain elämänsä vaiheessa jännittämisestä. Nuoruus on siihen erittäin otollinen maaperä, koska silloin itseä tarkkaillaan paljon ja vertaillaan muihin. Itsetuntemus ei ole ehkä vielä kehittynyt ja se heijastuu myös itsetuntoon. Nuorella voi helposti olla niin sanotusti altavastaajaolo: muut tuntuvat fiksummilta, kauniimmilta ja suositummilta kuin itse.
Tavallisimpia asioita, joissa jännittäminen tulee esiin, on esimerkiksi puhelimella soittaminen tai siihen vastaaminen, julkisilla kulkuneuvoilla liikkuminen, kouluruokailu, oppitunnilla viittaaminen, kaupassa avun pyytäminen, kauppakeskuksissa liikkuminen, virastoasioinnit sekä työhaastattelut.
Jokainen meistä luo itselleen toimintatapoja, joilla selviää parhaiten omasta arjesta. Koska jännittäminen tuntuu epämukavalta, ajatellaan, että välttämällä tilanteita, joissa epämukava tunne iskee, helpotetaan elämää. Kun tällaista toimintatapaa alkaa toistaa, saadaan ensi alkuun nopea helpotus oloon, mutta pidemmällä juoksulla välttäminen vain vaikeuttaa asioita. Tilanteiden jälkeen voi iskeä morkkis, kun jokin homma jäi hoitamatta ja kynnys asioiden tekemiseen kasvaa entisestään.
Yksilöohjauksissa yksi Avittajan tärkeimpiä työkaluja on altistushierarkian rakentaminen, suunnitelma siitä, miten toimia jännittämisen selättämiseksi. Altistushierarkiassa nuori asettaa itselleen päämäärän, johon pyrkii. Sitten asia pilkotaan pienemmiksi palasiksi helpoimmasta vaikeampaan, asioiksi, joita nuori lähtee omassa arjessaan toistamaan lukuisia kertoja. Seuraavalle askelmalle siirtyminen on mahdollista silloin, kun edellinen askelma onnistuu ilman suurempia ponnisteluja. Altistushierarkialla haetaan onnistumisen kokemuksia vahvistaen nuoren pystyvyyden tunnetta. Mahdottomista asioista tulee mahdollisia!
Jokainen nuori elää toki omaa elämäänsä ja tekee omat valintansa. Jännittämisen päihityksen kannalta tärkeintä on, että nuori itse näkee asian arvokkaana ja on motivoitunut ponnistelemaan tavoitteidensa eteen.
Minna Labbas
Sotek-säätiö sr
Lisätietoja Avittajasta:
Juho Kirvesniemi
Projektipäällikkö
044 777 0436
etunimi.sukunimi@sotek.fi