Asiakaskoordinaattori Anna-Maria Silvo pohtii tekstissään säätiömme arvoja.
Puolifiktiivisessä arjessa se oli kolmas uuden valmennettavan alkukartoitus sinä päivänä. Kello oli 14, periaatteessa iltapäiväkahvin aika. Kartoitukseen menee yleensä tunti, vaikka toisinaan aika on yksilöllinen käsite. Kartoitusten jälkeen aloitetaan käytännön järjestelyt, soittelu työvalmentajille, lähettävälle taholle jakson järjestämiseksi. Päivääni oli sisältynyt jo kahden aiemman kartoituksen lisäksi aamulla järjestetty työyhteisön palaveri sekä liuta muuttuvia tekijöitä, ennakoimattomia tapaamisia. Ihan hyvää normiduunia. Haastattelun kulkiessa havahdun ajatusteni harhailevan työpäivän asioissa, iltapäivän aikataulutuksessa, illan harrastuskuljetuksissa ja päivällisessä… kaupassa täytyy käydä. Alkukartoitus on aina ainutlaatuinen kohtaaminen, mahdollisuus. Se on aina yksilön tilaisuus uuteen alkuun, vaikka aiemmat alut eivät olisikaan toteutuneet. Sekunnin sadasosan pohdin, mitä itse toivoisin? Päädyn aitouteen, läsnäoloon. Jutun ydin piilee nimittäin hiljaisissa kohdissa. Jatkamme keskustelua ja mielessäni pohdin, miten pienestä joskus onkaan kiinni, että tilanne olisikin toisinpäin. Olen kiitollinen, miten ihmiset arvostavat sitä hetkeä ja kuinka auki ovatkaan keskustelussa. Toivon peilaavani samaa arvostusta.
Aamuiseen puolifiktiiviseen palaveriin oli koottu tiedotettavia ja keskusteltavia asioita. Tiedottamista tärkeämpänä kuitenkin näen yhdessä kokoontumisen mahdollistamisen, foorumin heitellä ajatuksia ja ideoita. Ympärillä on kiireisiä työ- ja yksilövalmentajia. Näen, että mielet harhailevat työtehtävien järjestelyssä, seuraavassa tapaamisessa asiakkaan kanssa, puhelussa virkailijalle. Tapahtuman tarkoituksena on olla mindful, läsnä itselle ja toisille. Kuinka joudummekaan kahden ällän pulmaan, jolloin tilanteesta tuleekin mindfull, aivot täynnä asiaa, kierroksia ja kohinaa. Kiire on mystinen juttu. Toisinaan sitä tarvitsee käyntiin lähtemiseksi, enemmän saisi kuitenkin aikaan vaimentamalla sen ja olemalla mindful. Sama laulu jatkuvassa kehittämisessäkin. Idea ei ole aina täyttää koulutuskalenteria ja kehittää tauotta uutta, vaan pysähtyä näkemään, mikä tämänhetkisessä toimii ja keskittyä siihen sekä sen jatkuvaan parantamiseen.
Väitän, että kehittämispäivien ja koulutusten jalkauttaminen arkeen on hyvistä asioista huolimatta suurin haaste. Iso laiva kääntyy hitaasti ja yksinhän se ei käänny koskaan. Siksi toivonkin kaikille, meillä ja maailmalla, rohkeutta visiointiin ja työelämän unelmointiin. Lisäksi toivon johtajuudelta aikaa ja resursseja yhteiseen muutoksen rakentamiseen. Tosin vastuu on aina osallistujalla. Tilasta ja resurssista ei ole hyötyä, jos siihen tartutaan suurella hiljaisuudella. Ennemminkin uskalletaan katsoa sitä vieruskaverin laatikkoa ja nähdään palasien yhdistämisen hyödyt. Joskus uusien mallien, muutoksen mahdollisuus, löytyy valokeilan sijaan varjopaikoista. Palaten arvostukseen, arvostetaan sitä työkaveria jakamalla omia ideoita välttäen negaatiota. Negaatiolle tulee olla paikkansa, mutta energianlähteenä se on varsin huono.
Kaikki johtaa yhdessä tekemiseen. Yhdessä tekeminen perustuu ennen kaikkea itsensä kuulemiseen. Kognitiivisen käyttäytymisteorian eräs metodi kiteytyy kolmeen kirjaimeen, H O T, joka on helposti johdettavissa yksilön toimintaan yhteisössä. Hyväksy ja ota vastaan omat ajatukset ja tunteet. Miten omat pelimerkit vaikuttavat kokonaisuuteen, mitä tuon ja toisaalta mitä vien. Omistaudu selkiyttämään, mikä on tärkeää. Toimi ja tee sellaisia tekoja, josta on pitkällä aikavälillä hyötyä ja toimi arvojesi mukaisesti. Tuo itsesi yhteistyöhön.
Miten meni noin omasta mielestä? Jatkossa lupaan pitää kahvitauon ja rajata tapaamisia samalle päivälle ihan arvostaakseni asiakkaitani, kahvilla olevia työkavereitani sekä itseäni. Lisäksi lupaan kuulla työkavereiden ajatuksia kokonaisuuden kehittämisestä ja tuoda jatkossakin hulluimmat ideani työkavereiden tietoon, siitäkin huolimatta, että saatan asettaa uskottavuuteni kyseenalaiseksi.
Sotek-säätiön arvot verkkosivuilla.